Theocracyn debyytti on yhden miehen metallifantasia, alusta loppuun. Kaveri nimeltä Matt Smith soittaa kaikki levyllä olevat instrumentit ja kaupan päälle hoitaa vielä laulupuolenkin. Rummut on mies tehnyt koneella. Vaikka kyseessä on amerikkalainen setä, on musiikki kuitenkin täysiveristä eurooppalaista powermetallia. Hra Smith kertoo vaikuttajikseen esim. Tobias Sammetin materiaalin, eli Edguyn ja Avantasian ja sen kyllä kuulee levyltä. Levy on äänitetty Matt Smithin kotistudiossa noin vuodessa ja siihen nähden jälki on kyllä hyvää.

Kuten monesti tämän genren levyissä on tapana laittaa alkuun intro, on myös tällä levyllä sellainen. Intron melodia on sama kuin kiekon aloittavalla Ichthus-biisillä, joka  on kyllä hyvä kappale, pakko se on myöntää vaikka eihän tässä mitään myöntää tarvitsisi. Kerron laulumelodiasta tulee hieman Stratovariuksen Out of the Shadows mieleen.

The Serpent's Kiss on melko pitkä kappale, mutta se selittyy hyvin pitkälti sillä, että keskellä biisiä on kolme ja puoli minuuttia enemmän tai vähemmän kitarasooloilua. Hyvä biisi kaikin puolin. Mountain tuo sitten mieleen hieman tuota edellä mainittua Avantasiaa. Olen huomannut että aika monesti joillain bändeillä on biisi, jolla on sama nimi kuin bändin nimi. Myös Theocracylla on sellainen biisi, Theocracy siis.

Levyn päättävä Twist of Faten alussa on taas hieman tutun kuuloista Avantasiaa ja Edguyta, mutta vaikka tässä on Theocracya hieman verrattu noihin kahteen bändiin, on Theocracy kuitenkin ihan omanlainen juttu, varsinkin kun kyse on kristillisestä levystä. Tällaista hyvää kristillistä perus powermetallia ei kuitenkaan ole liikaa mielestäni markkinoilla tarjolla, joten kannattaa tutustua jos letkeä meno maittaa.

Aina silloin tällöin kuulee sanottavan: "kyllä minä voisin kristillistä musiikkia kuunnella, jos joku vain olisi joskus tehnyt hyvän kristillisen levyn". Ja katso, minä annan teille Theocracyn. Onhan markkinoilla jo aika lailla paljon hyvää kristillistä metallia, mutta jos epäileviä Tuomaksia vielä näillä mestoilla pyörii, laittakaa Mirror Of Souls pyörimään, varsinkin jos powermetalli yhtään nappaa. Siinä teille hyvä kristillinen levy ja jo loppuu vinkuminen ja kitinä.

Viisi vuotta siinä meni, mutta onneksemme Mirror Of Souls on täällä. Debyyttiin verrattuna suurimmat erot ovat nopeus, soundit, rankkuus ja paremmat biisit. Ja se että nyt koossa on bändi. Bändissä vaikutta Matt Smithin kanssa kitaristit Jon Hinds, Val Allen Wood (puuttuu kuvasta) sekä rumpali Shawn Benson. Val tuli kuvioihin vasta tämän levyn julkaisemisen
jälkeen. Kaksi kitaristia tietää sitä, että Matt siirtyi kokonaan
mikin varteen johtamaan bändiä. Basisti porukasta vielä uupuu.

Mirror of Souls kuulostaa enemmän eurooppalaiselta powerilta kuin moni eurooppalainen powermetallibändi. Saattaahan asiaan vaikuttaa se, että levyn on masteroinut Finnvoxin Mika Jussila. A Tower Of Ashes biisin intron loputtua alkaa ilotulitus. Biisi ei ole levyn paras, mutta varsin hyvä raita avaamaan levyn. Kertosäe on aika perinteinen, mutta toimiva. On Eagles’ Wings on saman tyyppinen kappale kuin edellinenkin. Nopea biisi. Itse arvostan paljon sitä, että ensimmäisen nopean jälkeen tulee toinen nopea, eikä rauhallinen, kuten debyytillä (vaikka onhan The Serpent's Kiss -biisissä nopeutta mutta se alkaa varsin rauhallisesti). On Eagles’ Wings -kerto on mielettömän koukkuinen. Matt Smithin laulu on erittäin onnistunutta kautta levyn. Mahtavat stemmat ja kuorot koko levyllä ansaitsee suuret plussat.

Laying The Demon To Rest on jo pitempi kappale, jossa on hieman thrashia mukana. Kertosäe on biisin rauhallisinta antia, mutta pitkään biisiin mahtuu kaikenlaista. Pituutta biisin tuo reilun kahden minuutin pituinen instrumentaali osuus. Hyvä biisi, mutta ei ehkä ihan pärjää Bethlehemille. Bethlehem on levyn rauhallisin kappale, jonka kerto on kyllä kerrassaan koukkuisa. Lopussa on käytetty mukavalla tavalla kahdenlaista kertoa jotka lauletaan päällekkäin. Juuri kun hieno joulukappale on loppunut, potkii Theocracy ilmoille ehkä levyn komeimman vetonsa. Absolution Day on mielestäni kappale josta on vaikea laittaa paremmaksi, kenenkään, koskaan. Itseäni biisi potkii kuin perään ammuttu citykani. Hienoa!

Alussa The Writing In The Sand sekä Martyr tahtoivat jäädä hieman muiden biisien varjoon. Mutta tarpeeksi monta kertaa kun kiekko löysi pesään, alkoi nämäkin kappaleet toimimaan, varsinkin Martyr. Kun debyytillä en oikein pitänyt siitä, että kunnon ralleja puuttui, on jatko-osalla asiat paremmin. Martyr on nopea ja aggressiivinen biisi. Sellaisen huomion tein, että kitarasooloja ei liikaa ole levylle ympätty. Jos nyt vaikka verrataan Rein Xeediin, joka on aika kitaravetoista poweria täynnä sooloja, panostaa Theocracy enemmän itse biiseihin. Kyllä sooloja on siellä täällä, mutta ne eivät ole mitään suurta roolia ottavia. Enemmän biisien rakenteet on se juttu mihin Theocracy nojaa ja parempihan se loppujen lopuksi niin on.

Tähän mennessä loistava levy jatkuu yli 20 minuttisella pläjäyksellä. Mitähän tästäkin tulee. No tietenkin sitä, että kyseessä taitaa olla levyn paras kappale. Vaikka julistin Absolution Dayn ehkä kovimmaksi ikinä, voi paremmaksi laittaa vain Theocracy ja nimikkobiisi Mirror Of Souls. Ja paremmaksi sen laittaa tarina, jonka biisi kätkee sisäänsä. Ilman näitä lyriikoita Mirror Of Souls ei olisi niin hyvä biisi kuin se nyt on. Näin se vain menee. Kuten arvata saattaa, biisi koostuu monesta erilaisesta osuudesta. Voisi sanoa, että Mirror Of Souls pitää sisällään muutaman eri kappaleen, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen. Kerta kaikkiaan hieno biisi. Koska luonnollisesti omistan japsi-version, voin kertoa myös bonusbiisistä. Wages Of Sin onnistunut biisi päättämään levyn, koska se on vain reilun kolmen minuutin rykäisy. Eihän hyväksi biisiksi tietenkään riitä se, että kestoa on vain reilut kolme minuuuttia. Wages Of Sin on myös hyvä kappale ja nopea sellainen. Toki Mirror Of Souls on loistava tapa päättää levy, kuten se päättääkkin euro- ja jenkkipainokset ym. Mutta koska japanilaisia ystäviämme pitää aina muistaa, on Wages Of Sin hieno valinta bonukseksi. Itse asiassa Wages Of Sinin piti päätyä Theocracyn kolmannelle levylle, koska hra Smithin mukaan materiaalia on jo aika paljon uudelle kiekolle, mikä on tietenkin erittäin tervetullut uutinen! Mutta joka tapauksessa Wages Of Sin meni japseille. Hienoa on vielä sekin, että japanilaisille tarkoitetussa bookletissa on bonusbiisin sanat myös englanniksi. Onneksi noita japsipainoksia saa Suomeen postimaksut mukaan lukien aika lailla samaan hintaan kuin uuden CD:n kaupasta Suomessa. Nyt juttu hieman rönsyilee, mutta kerrotaan vielä tämä. Kun Mirror Of Souls tuli kotiini, mukana oli kaksi japanilaista tyttökalenteria. En oikein ymmärtänyt miksi. Ja ei, en ripustanut niitä vessan seinään jos luulitte.
 
Se että levy on täynnä mahtavia biisejä, ei voi unohtaa että levy on myös täynnä mahtavia lyriikoita.  Jos Theocracy ei olisi kristillinen bändi, tuskin hehkuttaisin ihan näin paljon Mirror of Soulsia. Näin kristityn näkökulmasta on paljon mukavampi laulaa mukana tai lukea tekstejä kuin jos vertaa ihan mihin tahansa muuhun sekulaaripuolen poweriin. Esim Absolution Dayn tekstit ovat hienot ja rohkaisevat. Jos antaisin täällä levyhylly.comissa levyille pisteet, Mirror of Souls saisi luultavasti 11/10. Yhdestoista piste ihan vain siitä, että levy on kristillinen. Ei tällaisia vielä kuitenkaan liikaa tarjolla ole. Mirror Of Souls on levyhyllyni kruununjalokivi.