Stratovariuksen ensimmäinen levy tuli ilmoille vuonna 1989. Bändissä soittivat kitaristi-laulaja Timo Tolkki, basisti Jyrki Lentonen sekä rumpali Tuomo Lassila. Levyllä soitetut kosketinosuudet soitti Antti Ikonen, mutta varsinaisesti bändiin hän ei tässä vaiheessa kuulunut.

Ennen kuin Stratovarius oli nimeltään Stratovarius, tunnettiin bändi nimellä Black Water. Tuomo Lassila, John Vihervä ja Staffan Stråhlman perustivat bändin vuonna 1984. 1980-luvun puolessa välissä taloushallinnon ohjelmia tekevässä yrityksessä työskentelevä Timo Tolkki sai puhelinsoiton Tuomo Lassilalta, joka muutti miehen elämää melkoisen paljon. Stratovarius-niminen bändi tarvitsisi uuden kitaristin edellisen otettua hatkat vain viikkoa ennen Tanskan-keikkaa. Tolkki opetteli biisit kasetilta muutamassa päivässä ja bändi piti yhdet treenit ennen keikkaa. Kovin mukavissa tunnelmissa ei Tolkin taival Stratovariuksessa alkanut, sillä miehen äitinsä ostama Fender Stratocaster varastettiin. Tuohon aikaan, siis ennen Fright Night -levyä, musiikki oli erilaista verrattuna Fright Nightiin. Lassila hoiti silloin vokaalit ja musiikkikin oli enemmän blues-tyylista rockia. Tolkki toi mukanaan Blackmore-vaikutteita sekä klassisempaa otetta. Tällöin Lassila ei voinut enää hoitaa laulajan virkaa, vaan Tolkki alkoi hoitamaan työt myös mikin takana.

Musiikki on ehkä erilaisinta Stratovariusta tällä debyytillä kuin jatkossa. Tietty 80-luvun henki kerkesi mukaan tälle kiekolle. Kyseessä kun on ensimmäinen levy, niin luultavasti miehet vielä hakivat omaa juttuaan. Mutta ei tämä kuitenkaan niin paljon eroa 2000-luvun vaihteen Stratosta, että kyseessä olisi täysin erilainen musiikkityyli. Kitarasoolot ja tuplapedaalit löytyy tältäkin levyltä ja Tolkin aivoituksistahan tässäkin on kyse, kuten kaikissa muissakin, joten kyllä tämän Stratovariukseksi hyvin tunnistaa. Vähiten tätä levyä on kuitenkin tullut kuunneltua Stratovariuksen tuotannosta, mutta kyllä tämä ansaitsisi enemmän soittoaikaa.

Fright Night tehtiin aika nopeassa ajassa. Levyttämiseen meni neljä päivää, miksaukseen kaksi päivää ja lauluosuudet Tolkki hoiti kolmessa päivässä. Mutta jostainhan se on aloitettava.

Stratojen toinen ei loppupeleissä hirveän paljon eroa musiikillisesti debyytistä, mutta biisit ovat parempia ja hieman enemmän on kuultavissa perinteisempiä power-vaikutteita. Basson varteen tuli mies nimeltään Jari Behm ja nyt Ikonenkin on huolittu virallisesti bändiin. Vaikka musiikki ei aivan vielä olekaan sitä, mistä suuri yleisö Stratovariuksen tunnistaa, on levyn nimessä ainakin eniten kikkelihevi vaikutteita: Twilight Time. Se jo pelkästään antaa esimakua siitä faktasta, että todellista powermetallia tulemme vielä kerran saamaan yhtyeeltä nimeltään Stratovarius.

Out of the Shadows -biisi taitaa olla levyn paras, alkukin on jo niin hieno. Lead Us Into the Light voisi nimensä puolesta olla hyvinkin kristillistä musiikkia, mutta eipä tuo ole.

Dreamspace on kolmas Stratovariuksen studioalbumi. Jari Behmin tilalle bassoon tuli kaima Kainulainen. Melkein kolmasosan rummuista levyllä soitti kaveri nimeltä Sami Kuoppamäki, mutta Tuomo Lassila on kuitenkin bändin virallinen rumpali.

Dreamspacella on melko monta kappaletta ja näistä olisi hyvin voinut pari ottaa käyttöön jo Twilight Time -levyyn, mutta jos tilanne oli se, että biisejä ei vielä silloin ollut valmiina kuin nuo kahdeksan jotka Twilight Time -levylle pääsi, niin sitten asia oli niin. 14 biisiä on aika paljon yhdelle levylle, mutta jos kerran Tolkki + pojat olivat vuosina 1993-1994 noin tuotteliaita, niin mikäs siinä.

Tällä levyllä tulee jo aika hyvin esille Stratovariuksen tuoma toivo paremmasta tulevaisuudesta ja muutenkin positiivisesta fiiliksestä. Aika paljonhan nimittäin on bändejä, jotka eivät kovin positiivisella asenteella ole mukana tai mieluummin kirjoitetaan tekstejä esim. hirmuliskoista / lohikäärmeistä taikka sitten hirmuliskojen / lohikäärmeiden silpomisesta miekalla nimenomaan jonkin "the" ritarin toimesta. Stratovariuksella on ihan kivoja lyriikoita, mutta toki poikkeuksiakin matkan varrella on näin kristityn näkökulmasta.

Hold On To Your Dream, We Are the Future sekä Wings of Tomorrow ovat levyn parhaimmat kipaleet eikä 4th Reichkaan jää kovin kauas jälkeen hyvän tunnelmansa ansiosta. Ja tarkennettakoon, että Wings of Tomorrow on se paras biisi levyltä. Hieno biisi, ei voi muuta sanoa. Sopii todella hyvin levyn päättäväksi kappaleeksi.

Fourth Dimension on ensimmäinen modernimpi Stratovarius-levy, ainakin minun mielestäni. Fourth Dimension on selkeästi levy, joka on hyvä paketti alusta loppuun saakka, jos unohdetaan Tolkin synttäribiisi 030366, joka on jokseenkin erikoinen. Kuitenkin tässäkin biisissä on ihan tarttuva kertsi, tai no soolo ainakin.

Modernin vaikutteen lisän antoi myös Timo Kotipellon tulo mukaan Stratovariukseen hoitamaan vokaalit tälle levylle. Näin ollen Tolkki keskittyi kitaraan ja tämähän oli hyvä ratkaisu. Sanotaan näin, että Tolkki on ihan pätevä laulaja, mutta powermetalliin Kotipellon ääni ja laulutekniikka sopivat paremmin kuin Tolkin vastaavat. Itseasiassa kun Stratovarius oli ollut Japanissa keikalla Dreamspace-aikoihin, Tolkki huomasi etteivät lauluhommat ole häntä varten. Studiossa se kyllä menisi, mutta ei livenä. Kun studio oli jo varattu Fourth Dimension tekoon ja demoversiot jokaisesta biisistä oli jo tehty, joilla siis Tolkki lauloi, kertoi hän muulle bändille, että hän ei voisi jatkaa laulajana. Perussyy taisi olla se, että keikat ovat yhtä tärkeä osa bändiä kuin studioalbumit. Kaverit laittoivat sitten alan lehtiin ilmoituksia laulajan hakemisesta ja muutaman puhelinsoiton seasta löytyi mies Pohjanmaalta, joka vaikutti noihin aikoihin Filthy Asses -nimisessä bändissä.

Levyllä on monta hyvää kappaletta, mutta tällä kertaa parhaimman biisin tittelin vie selkeästi We Hold the Key. Biisi koostuu muutamasta erilaisesta osasta, jotka tuovat lisäminuutteja, mutta tämä ei tahtia haittaa, koska kyseessä on hieno riffi, jonka pohjalle on ollut luultavasti melko helppoakin tehdä hyvä kappale. Fourth Dimension on muuten edelleenkin (2008) eniten myynyt Stratovarius-albumi Japanissa.

Ikonen ja Lassila erosivat bändistä Fourth Dimensionin jälkeen, tai oikeastaan Tolkki laittoi miehet sivuun. Syynä lienee olleen osittain musiikilliset erimielisyydet,  mutta Tolkin mukaan Ikonen ja Lassila eivät oikein jaksaneet panostaa bändiin eivätkä he jaksaneet käydä treeneissäkään niin usein kuin Tolkki olisi tahtonut. Pieni riitahan siitä ilmeisesti tuli, mutta Tolkilla oli visio bändistä ja siitä millaista musiikkia Stratovarius tulisi jatkossa soittamaan. Tuolloin Timo oli jo säveltänyt materiaalia tulevalle levylle, esim. Father Time -biisin, joten hän tiesi mihin suuntaan bändi on menossa musiikillisesti.  Stratovarius kun oli Tolkin elämä ja jos siinä on kantona kaskessa jotain, niin sellaisista tekijöistä on päästävä eroon. No, ei se mitään. Seuraaville levyille saatiin ihan pätevät paikkaajat..

Episode on se levy, joka musiikillisesti räjäytti pankin, vaikka moni olisi valmis liputtamaan Visionsin puolesta. Visions oli levy millä Stratovarius tuli paremmin suuren yleisön tietoisuuteen. Ehkäpä se parempi levy onkin, mutta Episode on jo sellainen harppaus eteenpäin Stratovariuksen tuotannossa, että voidaan puhua loistavasta levystä ja ihan rehellisestä power-metallista. Kyllähän edellinen levy oli jo sitä, mutta Episodella on reilusti enemmän power-asennetta. Ja sitä power-asennetta mukanaan toivat Jens Johansson (Yngwie Malmsteen) syntikoineen Ruotsista sekä Jörg Michael Saksasta (Axell Rudi Pell, Running Wild) rumpujen taakse.

Levyllä ei pahemmin huonoja kappaleita ole. Ensimmäiset kolme raitaa ovat erittäin kuunneltavaa materiaalia. Neljäs on periaatteessa intro valonnopealle Speed of Lightille, joka on myös todella hyvä biisi. Uncertainty on Kotipellon käsialaa, ja se on tehty melko muhkean oloiseksi, mutta ei biisinä ole mitenkään erikoinen. Tolkin soolo tekee siitäkin kyllä paremman. Season of Change on taas hyvä esimerkki siitä, miten biisi voi kehittyä koko ajan paremmaksi. Näinhän biisien oikeastaan aina pitäsi edetä, mutta niinhän ne eivät aina mene. Oikeastaan Babylon edustaa sellaista kappaletta, joka ei etene. Näin jälkikäteen ajateltuna Babylon olisi voinut tunnelmaltaan ja ehkä teemaltaankin sopia paremmin Kotipellon debyyttisoololle, mutta sinne oli aikaa tästä levystä
vielä kuusi vuotta eteenpäin, että se siitä spekuloinnista.

Tomorrow on mukavan reipas biisi, jossa on koukkuisa kertosäe. Juuri tällaisissa kappaleissa Tolkki näyttää säveltäjän taitonsa, mutta se täytyy sanoa että en oikein ikinä ole lämmennyt kitarasooloille, joissa ei ole komppikitaraa taustalla. Ne kuulostavat jotenkin tyhjän korneilta. Levy loppuu täydelliseen Foreveriin. Loistava kappale. Siinä on tunnetta, siinä on taikaa. Tämän jos laulaisi Idolsin karsinnassa, niin kyllä Jone Nikulan sydän itkisi kauniita kyyneleitä.

Visions on monien mielestä "se" Stratovarius-levy, eli paras. Ja kyllähän asia hyvin pitkälle näin onkin, vaikka Destiny ja Infinite ovatkin mielestäni lähes yhtä hyviä levyjä. Visions on vain niin legendaarinen, että ehkä se nostaa itsensä yli muiden Strato-albumeiden. Levyllä ei yhtään huonoa veisua ole. Jokainen kappale on pala kauneinta suomipowermetallin historiaa. Uskallan jopa väittää, että ilman Stratovariusta tai ehkä jopa tätä levyä ei suomalainen hevi/metalli olisi niin tunnettua maailmalla. Stratovarius oli kuitenkin Suomessa ensimmäisiä metallibändejä maailmalla, jotka myivät erittäin paljon levyjä. Joten sanoisin, että Straton vaikutus on ollut kiistämätön suomimetallin esiintulolle.

Jos katsoo biisien nimiä, voisi jälleen melkein luulla kyseessä olevan kristillinen poppoo: Kiss of Judas (josta levyllä on myös video), Forever Free, Holy Light, Paradise sekä miksei myös Coming Home. Jokaisesta biisin nimestä saisi helposti väännettyä kristilliset sanoitukset. Ja kun katsoo booklettiin missä miehet poseeraavat, niin taas voisi asiasta tietämätön saada väärän kuvan. Kuvat kun on otettu kirkossa. Ristinkin voi bongata bookletistä kahdestakin eri paikasta, joten ainakin jonkinlaisia piiloviittauksia Visions levy pitää sisällään hengellisiin "juttuihin", vaikka en tiedä onko näin tarkoitus ollut.

Biisimateriaalihan on sitten hyvin kuosissaan Visionsilla. Black Diamondin tietää lähes kaikki ja Paradise on toinen suosittu kappale Stratovariukselta. Mutta siitä huolimatta, eivät nuo välttämättä levyn parhaat kappaleet ole. Holy Light on instrumentaali ja jos sen jättäisi pois laskuista, niin mikä tahansa muista biiseistä voisi olla levyn paras (tai voihan joku rankata tuon instrumentaalinkin ykköseksi, mistäs minä sen tiedän). Sen verran kovasta ja tasapainoisesta levystä on kyse. Forever Free ja Legions ovat kunnon power-ralleja ja Before the Winter sekä Coming Home taas ovat hienoja rauhallisemman osaston kappaleita. Levyn päättävä Visions perustuu Nostradamuksen ennusteisiin. Niistä en sitten tiedä tuon enempää ovatko ne toteutuneet, mutta itse biisi on hyvä ja päättää levyn erittäin mallikkaasti. Se on kuitenkin varmaa, että ainakin Tolkin ja kumppaneiden toive toteutui, Visions on kerrassaan hyvä plätty.

Japanin markkinoille tehty promolevy The Past And Now sisältää kappaleita jokaiselta levyltä, jotka on ennen Destinya levytetty. Kyseessä on mukava keräilykappale, mutta arvoa lisää se, että mukana on Fire Dance Suite -kappale, jota ei ainakaan millään minun levyilläni ole. Tolkki siinä vokaalit hoitaa, joten veikkaan, että biisi on Dreamspace-levyltä. Veikkaan Dreamspacea siksi, koska tällä kokoelmalla biisit menevät levyjen kanssa samassa aikajärjestyksessä, joten Fire Dance Suite kuuluu Dreamspace-osastoon. Eli ilmeisesti japanin bonusbiisistä on kyse ja se on itseasiassa parempi kuin osa muista Dreamspace-kappaleista. The Past And Now -bookletissä on lisäksi kuvia, joita ei muualla taida nähdä, joten ihan kiva tämä on omistaa.

Visions of Europe on Visions-levyn maailmankiertueella äänitetty livelevy. Kiertue käsitti 12 maata: Suomi, Espanja, Saksa, Itävalta, Italia, Kreikka, Sveitsi, Hollanti, Belgia, Ranska, Brasilia sekä Argentiina ja kiertue kesti melkein viisi kuukautta käsittäen noin 50 keikkaa. Eli ei mistään ihan pienestä rykäyksestä ollut kyse. Stratovarius oli kovassa huudossa noina vuosina ja keikkaa riitti. Japaniin asti tällä reissulla ei ilmeisesti lähdetty. Jossainhan sen rajankin on tultava vastaan.

Bändillä ei ollut sen kummemmin tarkoitusta tehdä livelevyä, mutta jostain sellainen ajatus tuli ilmoille ja Milano ja Ateena olivat kaupungit, joissa tämä kahden CD:n levy on taltioitu. Meininki on hyvää ja soitto toimii. Sitä kummallisemmalta kuulostaakin myöhemmin lukemani Tolkin kertomukset tästä livelevystä. Mies kun kertoi soittaneensa täydessä jurrissa näillä keikoilla. Ammattilainen on näköjään ammattilainen oli selvänä tai ei.

Straton seuraava studioalbumi tuli ulos vuonna 1998 ja kantaa nimeä Destiny. Levy alkaa nimikkobiisillä ja se on ensimmäinen kerta kun levyn aloittaa ns. eeppinen kappale. Seuraava, eli S.O.S on perusvarma Strato-ralli ja itse ainakin pidän biisistä kovasti ja itseasiassa pidän kovasti myös koko levystä.

Jos levystä olisi vielä hieman paremman halunnut, olisi ehkä Venus in the Morning -kappaleen tilalla voinut olla kunnon power-veto. Ei Venus in the Morning huono kappale ole, mutta levyllä kun on kolme rauhallisemman osaston biisiä, sanoisin että kaksikin voisi riittää. Ilmeisesti jokainen itseään kunnioittava power-metallibändi tekee levylleen pari-kolme balladia. Mutta turhaa jossitteluahan tämä on, sillä kyseessä on hyvä levy, jonka biiseihin en ainakaan itse kyllästy ihan heti. Jos osaa Tolkki tehdä hyvää power-metallia, niin osaa hän kyllä tuon balladipuolenkin ihan yhtä hyvin. 4000 Rainy Nights on meinaan todella hyvä biisi ja Years Go By -biisin loppusoolotunnelmointi on vertaansa vailla.

Levyhän on tehty kaavalla, jossa nopeat ja hitaat biisit vuorottelevat. Raidat 3-9 toistaa tätä kuviota ja välillä olisi kiva kuulla peräperää pari nopeata, mutta toisaalta alussa ja lopussa näin tapahtuu, joten taas valitan melko pienistä asioista. Oikeastaan aivan turhaan tässä olen valituskannalla, kyseessä kun on ihan oikeasti hyvä Stratovarius-levy. Taisin lukea joskus jostain, että Tolkilla ja Kotipellolla ja ehkä myös muilla kavereilla oli hieman vaikeita aikoja Destinyä tehdessä, joten sekin selittää noiden hitaampien, tunteikkaiden kappaleiden tekemisen. Jokainen purkaa aggressioitaan omalla tavallaan.

Levy loppuu kahteen hyvään menevään biisiin. Itseasiassa Anthem of the Worldin riffi on jo paikoin tuttu Episode-levyn Night Time Eclipse-biisistä, mutta ilmeisesti kyseessä oli niin hyvä riffi, että siitä päätettiin tehdä oma biisi ja hyvä niin, sillä Anthem of the World todella on hyvä biisi. Meidän eurooppalaisten onneksi (kerrankin näin päin) bonus-biisiksi päätyi Cold Winter Nights. Tällä kertaa japsit jäivät nuolemaan näppejään, he kun saivat Dream With Me -kappaleen. Ei se huono ole, mutta nopea Cold Winter Nights pesee sen mennen tullen.

On vuosi 2000 ja Stratovarius hyppäsi saksalaisen Nuclear Blastin kelkkaan. Infinite on jo Stratovariuksen kahdeksas studioalbumi. Infinetellä pidän erityisesti nopeista kappaleista. Vaikka Hunting High and Low olikin ehkä levyn kuuluisin ja pidetyin kappale noin yleisesti ottaen, oli se minulle kuitenkin vain yksi hyvä hieman tutun oloinen Strato-kappale. Itse pidän Phoenix- ja Glory of the World -kappaleista vielä enemmän, Millenniumia ja Million Light Years Awayta unohtamatta. Freedom on aika positiivinen kappale ja sen alkukin kuulostaa hyvin positiiviselta ja mikäs siinä. Parempi olla hyvällä kuin huonolla tuulella. Infinity on massiivinen biisi, tätäkin voisi kutsua eeppiseksi kappaleeksi. Pidän siitä ja sen erilaisista kohdista, sopii hyvin (melkein) viimeiseksi biisiksi.

Kautta linjan on Stratovariuksen levyn kannet olleet minun mielestäni hienoja ja Infinite ei tee poikkeusta. Derek Riggs osaa asiansa, mutta noottiakin hän on saanut. Kaikkia kun ei Impellitterin Pedal to the Metal levyn kansitaide saa tärisemään innosta. Mutta ettei sekaannuksia tule, kerrottakoon että Infiniten kannet ovat ensimmäiset Riggsin tekemät Stratovariukselle.

Infinite eroaa muuten edellisestä, eli Destiny-levystä juuri siinä, että puolivälissä levyä ei tulekaan nopean jälkeen hidasta, vaan raidat 4-7 ovat enemmän tai vähemmän nopeita. Hyvää vaihtelua siis. Oma versioni Infinitestä sisältää toisenkin levyn, jolla on kaksi bonusbiisiä sekä ilmeisesti haastatteluja. Oma koneeni ei osaa haastattelutiedostoja avata, ääni kuuluu, kuva ei näy. Biisit ovat ihan kelvollisia, mutta sopivat paremmin juurikin esim. tällaiselle extralevylle, kuin Infinitelle.

Tuskin olisin kovin väärässä, jos sanoisin Stratovariuksen olleen näihin aikoihin uransa huipulla. Kolme viimeisintä levyä ovat myyneet hyvin ja keikkaa on heitetty paljon ympäri tellusta. Voisi kuvitella näin jälkikäteen, että bändin kultahetket sijoittuvat vuosille 1997-2000, vaikka hyviä levyjä on sen jälkeenkin bändiltä tullut ja tarinahan elää yhä, vaikka kaiken maailman kuviot bändi onkin käynyt läpi 2000-luvun puolen välin paikkeilla.

Intermission tuli bändiltä ulos, kun Infinite oli tehty ja Tolkilla raksutti päässä visio uusista haasteista. Tällä kohtaa porukka piti pienimuotoisen breikin ja välipalaksi nälkäisille faneille annettiin Intermission.

Levy on mukava lisä Stratovarius-kokoelmaan, koska ensiksikin sillä on kolme uutta kappaletta (levyn ensimmäiset) ja mukaan voidaan toki laskea myös instrumentaali Requiem, jolla muistellaan hieman menneitä aikoja. Requiemia on soitettu Stratovariuksen keikoilla introna. Uudet biisit ovat erilaisia ja siksi maistuvat hyviltä. Näistä nopein ja tyypillisin Strato-veto on The Curtains Are Falling, joka on Jens Johanssonin tekemä. Näitä biisejä oli tehty muistaakseni Infiniten aikoihin (ainakin tuo 3. raita), mutta kaikkeahan ei levylle voi laittaa, joten niitä on sitten hyvä säästää esim. tällaiselle välipalalle.

Toinen omistamisen arvoinen seikka on se, että muut biisit ovat japsi-painoksilla olleita harvinaisuuksia tai ennen julkaisemattomia covereita. Lähdetäänpä purkamaan pakettia. Bloodstone on Judas Priest -cover ja I Surrender taas on Rainbow -cover. Keep the Flame esiintyi ilmeisesti Ranskan Infinite-versiolla ja Why Are We Here? sekä It's a Mystery löytyy Infiniten bonus-CD:ltä. What Can I Say on Infinten japsi-versiolla. Dream With Me löytyy Destinyn japsi-versiolta ja When the Night Meets the Day on ollut tähän asti japanilaisten Episodella. Kaksi viimeistä onkin tuttuja juttuja, no Hunting High and Low on live-veto vuodelta 2000 Tavastialta, kuten myös I Surrender.

Levyn kansitaide on ihan mukava historiikki itsessään. Kannesta löytyy viitteitä Stratovariuksen aikaisempiin levyihin. Ainakin Episoden, Fourth Dimensionin, Infiniten ja Visionsin kansitaidetta Intermission kannesta voi tarkkasilmäinen löytää. Ja vähän haiskahtaa kuin joitakin elementtejäkin olisi tulevia aikoja silmällä pitäen kanteen laitettu, vaiko liekö sattumaa.

Pienen tauon jälkeen Stratovarius ilmoitti julkaisevansa kaksi albumia samana vuonna. Ihan luonnolliselta ratkaisulta kuulosti, että ensimmäinen levy on Part 1 ja toinen Part 2, eli ns. tupla-albumista on kyse. Parempi tietenkin näin, että levyt julkistettiin omina albumeinaan, eikä lähdetty tekemään yhtä ylipitkää albumia. Ja olihan siinä muistaakseni reilusti yli puoli vuotta välissä, kun levyt julkistettiin, joten hyvin kerkesi sulattelemaan ykköstä ennenkuin kakkonen tupsahti markkinoille.

Elements on tämän "saagan" nimi.  Pt. 1:llä on nimikkobiisi, mutta en tiedä miten muuten näistä kahdesta levystä saa irti elements-tarinaa. Molemmissa kansikuvissa kyllä tulee neljä elementtiä ilmi, eli tuuli, tuli, vesi ja maa. Muuten tarjolla on lähes normaalia Stratovariusta.

Eagleheart kuulostaa normaalilta Strato-vedolta ja avaa Pt. 1:n mukavasti. Soul Of A Vagabond on ihan hyvä, melko massiivinen kappale, juuri sopivan oloinen ennen levyn helmeä, Find Your Own Voicea. Muistan kuinka armon vuonna 2003 (vai olisiko ollut 2002 lopulla) kuuntelin stratovarius.comissa uusia pätkiä odotetulta Elements Pt.1:ltä. Kyllähän Find Your Own Voice -pätkän kuuleminen nosti odotusvolyymia. Kyseessähän on yksi Stratovariuksen nopeimmista, ellei nopeimmasta kappaleesta. Kotipelto ei liiemmin omien sanojen mukaan piitannut biisistä, kun siinä mentiin hieman liian korkealla, mutta tämähän on hieman outoa puhetta mieheltä, jonka lafkan nimi on High and Loud. Noh, hieno ja nopea biisi siis on kyseessä jonka intro on tyylillä tehty ja jossa tekstitikin ovat vähintäänkin mielenkiintoiset: "no christ, god nor religion gave me the answers I was looking for", "I've got my own way, I don't care what you say. You speak your truth and I speak mine". Nyt päästiinkin mielenkiintoiseen aiheeseen näin kristityn kannalta. Tolkin teksteistähän tässä on kyse, Kotipellon rooli on olla Tolkin tunteiden tulkkina. Tietenkin on surullista, että etsinnöistä huolimatta Kristus tai Jumala ei antanut sitä, mitä etsijä haki. Se mitä Jeesus ihmiselle antaa, on sellaista mitä ei kannata menettää jos sen kerran löytää. Todellinen rauha sielussa ja pääsylippu taivaaseen on jotain, mistä kannattaa pitää kiinni hamaan loppuun saakka. Uskontohan ei ole mikään vastaus, pikemminkin uskonto itsessään vie harhaan ja kovaa. Vain Jeesuksen kautta voi saada elämän, ei uskonnon kautta.

Seuraavassa kappaleessa, Fantasiassa musiikki on erilaista verrattuna edelliseen kappaleeseen ja oikeastaan verrattuna koko Stratovariuksen aikaisempaan tuotantoon. Alku on lupaava, mutta kerto on melko rauhallista etenemistä. Pitkä biisi, jossa lyriikat pohjautuvat Never-Ending Story -elokuvaan. Sanat ovat ihan positiiviset, kuten yleensä Straton lyriikat ovat, mutta Elements Pt.1:n teema tulee esille myös Fantasiassa: kuinka hieno maailma meillä olisi, jos ei olisi taivasta tai helvettiä, sotia, uskontoa tai Jumalaa. Vain oma totuus. Ja sama teksti jatkuu Papillonissa. "I have no God, life is in me, I am in life, I am Papillon". New Age tulee ainakin minulle jotenkin mieleen näistä teksteistä, vaikka aate onkin suhteellisen vieras meikäläiselle. Elements Pt.1:llä (myös muilla levyillä, esim. Infiniten Celestial Dream) Tolkki heittää paljon kysymyksiä ja ajatuksia ilmaan. Ja hyvähän se on näitä asioita miettiä. Toivottavasti hän saa niihin joskus myös vastauksia. Sen verran voisin itse vielä mainita viitaten Elements- ja Celestial Dream- kappaleisiin, että Jumala se on, joka meidät ihmiset, kuun, tähdet, planeetat, linnunradan ja kaiken on luonut. Itse en koe olevani tähtien, vaan Jumalan lapsi.

Jos vielä hetkeksi palaisin musiikkiin, Learning To Fly on hyvä ja nopea powermetalli-biisi josta tulee hieman mieleen Helloweenin March of Time. Pt.1:llä on vain kolme normaalia nopeaa Strato-biisiä, kun laskuista jätetään Stratofortress, joka instrumentaali on. Stratofortressin alku tuo muuten mieleen hieman Speed of Lightin. Levy on siis sekoitus nopeaa ja paikoin progehtavaa, hidastempoisempaa Stratovariusta. Moni ei pitänyt Stratovariuksesta Elements-levyjen jälkeen, mutta minä pidän. Elements Pt.1 on muuten Tolkin lempi Stratovarius-levy. Liekö sitten lyyrisellä puolella osuutta asiaan, vai juuri tältäkö Stratovariuksen pitääkin Tolkin mielestä kuulostaa? Kas siinä kysymys.

Omat Elements-levyni ovat ns. long boxeja, jotka ovat kahden CD:n Special Editioneja. Pt.1:llä toinen CD sisältää kaikista ykkös-CD:n biiseistä demoversiot sekä Jens Johanssonin tekemän Run Away -kappaleen. Pidän kyllä Run Awaysta.  Biisi on sen verran erilainen verrattuna muuhun levyyn, että ihan OK, että se laitettiin bonubiisiksi toiselle levylle, mutta omasta mielestäni Run Away on parempi biisi kuin jotkut muut levylle päässeet. Demotuksista sen verran, että Fantasiasta on ihan hauska versio. Kotipelto laulaa herkullisesta lasagnesta ja kutsuu ystäviään maistamaan tätä. Jostainhan sitä pitää reeneissä laulaa, jos ei vielä ole sanoja tai muista niitä.

Samana vuonna 2003 ilmoille tuli siis myös Elements Pt.2. Konsepti on aika lailla sama kuin Pt.1:llä, paitsi että tämän levyn aloittaa hidastempoinen kappale. Kyseessä on Stratovariuksen ensimmäinen studioalbumi, jonka aloittaa hitaampi kappale. Ei Alpha & Omega kovinkaan rauhallinen ole, mutta nopeaksi sitä ei voi mitenkään luokitella. Sanat voi Alpha & Omega:ssa ymmärtää varsin eri tavalla, luulisin. Pt.1:n tavoin tässä biisissä on luettavissa pientä piiloviestiä yläkerran suuntaan. Muuten loppulevy säästyy räikeiltä Tolkin hengen ajatuksilta, paitsi että I Walk To My Own Song -kappaleenkin jokainen voi ymmärtää niin kuin itse haluaa.

I Walk To My Own Song ja I´m Still Alive ovat nopeita kappaleita, joista I´m Still Alive on on hieman parempi, ehkä levyn paras veto. Pt.2:lla on myös vain kolme nopeampaa biisiä, aivan kuten Pt.1:llä. Aika vähän power-metalli bändiksi. Siinä varmaan on syy, miksi jotkut sanovat pitävänsä Stratovariuksen tuotannosta ennen Elementsejä. Itsekin pitäisin varmasti enemmän Elementseistä, jos mukana olisi ralleja enemmän, mutta biisintekotaito kun ei ole sen kummemmin heikentynyt, en viitsi kauheasti valittaa. Esimerkistä käy Season of Faith's Perfection joka on hyvä rauhallinen kappale. Keskitempoisen Awaken the Giantin jälkeen on levyn kolmannen nopeamman vuoro, joka näistä on heikoin. Know the Difference ei tarjoa paljoakaan, vaikka onhan siinä hetkensä.

Luminous on jälleen rauhallinen, voisi sanoa unettava biisi. Kerta kaikkiaan, olisi se kiva kun Stratovarius olisi tehnyt edes yhden levyn, jolla on pelkkiä ralleja. Kunnon äijämäistä mättöä, menoa ja meininkiä läpi levyn, sitä kaipaisin. Kaiken lisäksi Luminous kertoo esim. kuinka kuoleman jälkeen palaamme elävän energian mahtavaan mereen ja siitä kuinka kuunvalo ohjaa tietämme elämässä. Ei kuulu suosikkeihini tämä, ei ei. Dreamweaver on jo parempi biisi. Siinä on kerto, joka jää päähän soimaan. Tässä on selvästi hyvä biisi kyseessä, saman tyyppinen kuin Awaken the Giant. Levy loppuu Libertyyn. Siitä biisistä pidän. Huono kitaristi kuten minä voi soitella kerron/alun melodiaa hermostumatta.

Toinen levy tällä Special Editionilla sisältää kolme demoversiota ykköslevyltä. Vapaus on Liberty suomeksi. Ihan hauska versio on jälleen kyseessä. Season of Faith's Perfection on ilman laulua, kitara toimii Kotipeltona. Loput biisit ovat keikkataltiointeja ympäri Eurooppaa.

Elementsien jälkeen Stratovariuksella alkoi lievästi sanottuna hulabaloo. Siitä voisi käyttää jopa termiä mediahulabaloo. Tolkilla terveys antoi hieman periksi ja Kotipelto ja Michael lähtivät bändistä. Rumpuihin olisi tullut Jensin veli Anders Johansson joka vaikuttaa HammerFallissa ja Kotipellon tilalle Tolkki kaavaili Aurora K -nimisestä bändistä Katriina Wiialaa. Levyn nimi olisi ilmeisesti ollut Popkiller. Aika pelottavaa. Tuo oli hyvin sekavaa aikaa Stratovariuksen historiassa.

Bändin sisäiset riidat saatiin kuitenkin lopulta selvitettyä ja bändi oli jälleen se oma tuttu itsensä. Uuden levyn nimeksi laitettiin osuvasti Stratovarius, kuin merkkinä uudesta alusta ja siitä että riidat on sovittu ja jälleen voidaan keskittyä siihen olennaisimpaan, eli musiikin tekemiseen.

Maniac Dance kertoo Tolkin pillerikokemuksista. Biisi alkaa melko erikoisesti ja totta puhuakseni koko biisikin on aika erikoinen jos sitä vertaa Stratovariuksen aikaisempaan tuotantoon. Kyseessä on enemmän hard-rockia kuin powermetallia. Fight!!! on jo selvästi tutumman oloisempaa Stratovariusta, mutta siinäkin on säkeistössä tiettyä rock-henkeä.  En sano sitä sillä että se huono asia on, tervetullutta vaihteluahan tämä toisaalta on, mutta jos joku odotti s/t:ltä normaalia Stratovarius-powermetallia, saattaa kuuntelija jonkin verran pettyä. Fight!!! kun on levyn ainut sinne päin oleva ralli. Just Carry On on myös ihan reipas kappale, mutta vaikka hard rockin puolella tässä mitä ilmeisesti ollaan, kuulostaa tämä silti ihan täysin Stratovariukselta. Just Carry On on hyvä biisi ja jälleen ollaan kuuntelijalle toivottamassa Stratovariukselle tyypilliseen tapaan voimia uskoa unelmiin ja vielä täyttää ne. Aivan oikein.

Back To Madness taitaa kertoa taas (kuten ilmeisesti osaltaan koko levy) Tolkin rankoista vaiheista. Miestähän oli "tiettävästi" vihainen fani puukottanut Espanjassa Stratovariuksen kiertueella ilmeisesti bändin jäsenten vaihdoksien takia. Tämän lisäksi Tolkki vietti aikaa sairaalassa kroonisen depression ja itsemurha-ajatusten vuoksi, näin siis lööpeissä vuonna 2004 keväällä. Stratovarius kirjoitti myös Sanctuaryn kanssa loppuvuodesta 2003 kolmen miljoonan euron levysopimuksen kolmesta levystä. Tämä s/t kai on niistä ensimmäinen ja ilmeisesti viimeinen. Eli kaikenlaista hässäkkää bändin sisällä on Elementsien jälkeen ollut. Back To Madness sisältää muuten hieman tuulahduksia oopperan maailmasta. Biisissä myös juttelee niitä näitä Michael Majalahti.

Gypsy In Me on taas ihan menevä hard-rock biisi. Itse asiassa se sisältää levyn ainoan synasoolon. Nimihirviö Götterdämmerung on levyn huonoin kappale. Ylipitkä tylsä kappale joka ei tarjoa oikein mitään. The Land Of Ice And Snow on hyvä, rauhallinen, mutta vahva kappale. Siinä on hienoa suomi-henkeä. Levy loppuu kahteen hyvään suhteellisen rauhalliseen biisiin, joista United on mielestäni todella hyvä biisi. Siinä Kotipelto oikein loistaa.

S/t oli siis Stratovariuksen "uuden tulemisen" tuotos, mutta toisin sitten kuitenkin kävi. Jari Kainulainen lähti bändistä omien syidensä takia. Tilalle tuli Lauri Porra, tuttu esim. Kotipellon sooloilta ja Warmenista. Uutta levyä piti tulla vuonna 2008 ja odotuksia lisättiin sillä, että uusi R...R... -levy olisi Visionsin tyyppistä menoa. Tolkilla oli ollut oikein kiva inspiraatio ja uudella levyllä palattaisiin 90-luvun loppuun, sinne kultaisille ajoille. Noh, levy tuli ulos, mutta ei Stratovariuksen nimellä. Tolkki ilmoitti Stratovariuksen lopettavan ja uudesta Revolution Renaissance -levystä tulikin kokonaan uusi bändi. Tällä hetkellä tilanne on siis se, että Tolkki jatkaa uudella bändillään, mutta Stratovarius jatkaa kuten ennenkin, paitsi että Timo Tolkin tilalle kitaraa on tullut soittamaan Matias Kupiainen.  Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 

Strato on täällä taas. Neljä vuotta siinä meni, ennen kuin sotkut saatiin siivottua ja uusi levy näki päivänvalon uudella kokoonpanolla. Kaikenlaista on tapahtunut tämän bändin ympärillä ja lusikan soppaan vielä kerran heittää Timo Tolkki. Luotettavasta lähteestä kummunnut tornihuhu kun kertoo, että mies laittaa kasaan vanhan Stratovarius-kokoonpanon, eli Tolkki, Kainulainen, Ikonen sekä Lassila nimellä Project Strato: Return To Dreamspace. Aika näyttää kuinka montaa eri marjaa tähän puuroon oikein sotketaan.

Polaris kuulostaa aika lailla samalta Stratovariukselta kuin aina ennenkin. Kuitenkin jonkin verran uudet tuulet puhaltavat Polariksella. Esim. avausraidasta tulee tulee jotenkin kansikuvan tuomaa avaruushenkeä. Biisi siis kuulostaa avaruudelta, okei tämän selvemmin en sitä ala setvimään, mutta Kupiaisen ja Johanssonin battlesoolottelu ja varsinkin kertosäe yksinkertaisuudessan on vähän erilaista Stratoa. Eli hieman uudenkuuloista Stratoa levyn alkuun ei ole ollenkaan huono idea. Falling Star kun pärähti korviini ensimmäisen kerran, olin aika varma että tämä on Kotipellon kynästä.  Niin Kotipellon soolomatskulta se kuulosti, mutta yllätyksekseni biisi onkin basisti-Porran käsialaa. Porra vaikuttaakin heti kärkeen tuotteliaammalta kuin Kainulainen koskaan oli, mutta taas kerran, voinhan väärässäkin olla. Onhan Porra jo sooloillutkin omalla nimellään. Falling Star on aika heavya, ei siis poweria, mutta sopii hyvin kakkosraidaksi.

Kun kolme viidestä jäsenestä jo oli mukana alun biisinteossa, on King of Nothing sitten Johanssonin tekele. Kyseessä on hidastempoisempi biisi. Blind on sitten melkeinpä A-Han Take On Me -cover. Tuo 80-luvulta tuttu kappale tulee mieleen kertosäkeestä. Ei se nyt mikään suora kopio ole, mutta yleensä näissä asioissa riittää se pari sekuntia ja sitten biisi leimataankin jo kopioksi, vähän kuten kävi suomen euroviisuesittäjällä vuonna 2009.

Forever is Today on on levyn parasta antia. Kappale on energinen ja mukavan nopea ja hieman yllättävää kyllä, Porra on laulun tekijä. Erittäin mukavasti putkeen tulee toinenkin nopea, Higher We Go, joka on ehkä eniten vanhan Stratovariuksen kuuloinen kappale, When Mountains Fallin sekä Emancipation suite: I Duskin alun ohella. Somehow Precious on sitten jälleen hitaampi kappale, mutta ihan mukava kerto siinäkin on. Itseäni vain lämmittää nuo nopeammat kipaleet enemmän, kyse kun on kuitenkin powermetallista.

Vaikuttaa, että Johanssonin työkalu, eli syntikka on esillä enemmän kuin viime levyllä. Soolojakin tuolta hieman sekopäiseltä ruotsalaiselta on levylle eksynyt tarpeeksi. Se siitä ja kohti Emancipation suite -kappaleita, jotka ovat Porran käsialaa. Jotenkin sitä/niitä kuunnelessa tulee mieleen, että tämä on jo joskus kuultu. Eli aika perustavan- laatuista hitaampaa Stratoa. Kuten edellä olevat, myös When Mountains Fall on Porran käsialaa. When Mountains Fall kuulostaa, ainakin meikäläisen mielestä jonkin verran Romanssilta (Sua vain yli kaiken mä rakastan), jonka Nils-Eric Fogstedt sävelsi elokuvaan Katariina ja Munkkiniemen kreivi vuonna 1943. Ja jos vanhemmasta Stratovariuksen tuotannosta etsii vaikutteita, Forever olisi vastaus siihen.

Polaris on hyvä lisä pitkään Stratovarius "historiikkiin", mutta katsotaan mihin miehet kykenevät seuraavalla levyllä. Varmasti vielä parempaankin pystyvät, mutta tämä on jo hyvä todiste uuden kokoonpanon toimivuudesta.