Petra on kristillisen rockin pioneereja. Bändi aloitti toimintansa vuonna 1972, jolloin laulajan virkaa hoiti ensimmäisellä ja toisella levyllä Bob Hartman, Petran perusta(ja), yhdessä Greg Houghin kanssa. Petran kolmanelle levylle mikin taakse ilmestyi Greg X. Volz, jonka aikana Petra levytti yhteensä viisi albumia. Sitten alkoi John Schlittin aikakausi. Sen takia ostinkin tämän levyn, koska tämä on siis ensimmäinen levy, jolla John Schlitt laulaa.

Petrahan ei ole heviyhtye, mutta muutamilla levyillä Petran musiikki on suhteellisen hard rock -henkistä. Back to the Street on siitä kevyemmästä päästä (siis niistä levyistä jotka minä omistan).  80-luvun huoleton meininki tulee kyllä hyvin esille tätä kuunnellessa vaikka allekirjoittanut ei tosin muista juuri mitään tuosta kultaisesta 80-luvusta. Syntikan soundi, reilusti kaikua rumpu-soundissa ym. sellaista kielii 80-luvusta. Tämä on sellaista "harmitonta" musiikkia, jota on aina välillä hyvä kuunnella.

Todelliset gootit, doomin ja bläkin ym. huutoörinän kuuntelijat voisivat myös ottaa ja joskus kuunnella Petraa kunnioituksen ja ihan jo yleissivistyksenkin kannalta.  Ilman Petraa ei kuulkaas välttämättä olisi noita tämän päivän kristillisiä/melkein kristillisiä metalli bändejä. Petra oli aikanaan suunnannäyttäjä monelle muulle bändille, joista sitten tuli niitä kunnon hevipumppuja.

This Means War! on sitten jo jonkin verran rockimpaa tavaraa ja edelleen panostetaan tuohon ihanaan 80-luvun syntikkasoundiin. Levyllä on paljon hienoja biisejä, kuten vaikka neljä ensimmäistä raitaa. Varsinkin He Came, He Saw, He Conquered on tätä nykyä hieno biisi, kun sain olla todistamassa kesällä 2007 John Schlittin keikkaa Kokkolassa, jossa hän paikallisen bändin kanssa veti Petran biisit Jekyll & Hyde, Creed ja Beyond Belief. Oli hieno keikka ja oli hieno kuulla ne muutamat Petran biisit livenä, vaikka vain Schlitt oli paikalla bändistä.  Kokkolan bändiin kuului luonnollisesti V.I.P.:in poikia.

Lyhyesti kiteytettynä: This Means War! antoi hieman esimakua Petran seuraavasta levystä, joka kantaa nimeä On Fire!.

Petra se levyttää vuoden välein ja seuraavana uunista ulos tuli On Fire!. Tätä voisi kutsua jo hard rockiksi, sillä sen verran tässä on jo meininkiä. Kansikuvakin on aika siisti. Levy on muutenkin todella hyvä paketti, mielestäni ehkä jopa Petran paras.  Jokainen biisi on kunnon rokkia ja ne parhaimmat (raidat 6 ja 7) on niputettu kivasti keskelle levyä. Somebody's Gonna Praise His Name alkaa kivasti pelkällä kerron laululla ja siihen päälle tulee sitten lisää kertoa, ennenkuin päästään säkeistöön. Jää soimaan helposti päähän.  Jos Petra on vielä tuntematon bändi, niin tästä voisi olla hyvä aloittaa tutustuminen.

Kokoelma, jossa on biisejä More Power To Ya, Not of This World, This Means War!, On Fire!, Never Say Die, Back to the Street sekä Beat the System -albumeilta. Eli mukana on muutama biisi, joita minulla ei CD:llä ole (eikä millään muullakaan formaatilla..), joten kokoelma ajaa asiansa levyhyllyssä. Aika erilaisia kappaleitahan nuo muutamat vanhemmat ovat verrattuna niihin niiden levyjen kappaleisiin, jotka omistan. Eri laulajakin siihen toki vaikuttaa.  Petrallahan on pitkästi toista kymmentä jos jonkin sortin kokoelmaa, mutta minulle taitaa riittää tämä.

Beyond Belief kuuluu minun suosikkeihin Petran levyistä. On Fire! saattaa olla vahvempi rokkiasenteen vuoksi, mutta tämä kiekko yksinkertaisesti sisältää nautittavaa musiikkia. Ja tokihan tämäkin on niitä Petran potkivimpia plättyjä. Petran vahvuus on taito tehdä hyviä biisejä, vai pitäisikö sanoa että  Bob Hartmanilla on taito tehdä koukuttavia biisejä. Mutta eipäs unohdeta niitä Elefanten Johnia ja Dinoa, jotka ovat olleet mukana monella Petran levyllä tuottamassa ja tekemässä biisejä, niin tälläkin levyllä. Siinä on kavereita, jotka ovat olleet monessa mukana, niin hyvässä, kuin hyvässäkin...

Mutta jos on Petralla taito tehdä hyviä biisejä, niin yhtä lailla panostetaan hyviin sanoituksiin, mikä on oikein sillä kysehän on kristillisestä poppoosta, joten sanottavaa kyllä on.  Petralla on tapana viitata biiseillä joihinkin Raamatun paikkoihin. John Schlitt kertoi Suomessa käydessään, että Beyond Belief:stä tuli jostain syystä heidän tunnetuin kappaleensa. Ei osannut kertoa sen tarkemmin miksi. No, jostain biisistähän melkeinpä jokainen bändi on tunnettu. Petralla se on Beyond Belief. Minun mielestäni tämän levyn parhaat biisit on I Am On The Rock, Creed ja Underground, jossa kitarat olisivat voineet olla kerrossa ihan vain pikkuisen enemmän esillä. Mutta en valita. Kyllä Armed And Dangerous, Love ja Prayer pitää vielä erikseen mainita. Hyviä ovat.

Unseen Power jatkaa Petran hienoa tietä kristillisen musiikin saralla. Sanoisin, että tämä on sellaista perus Petraa. Hyvin kirjoitettuja biisejä, kuten asiaan kuuluu, mutta hieman aikuisempaan menoon (lue: rauhallisempaa, maltillisempaa..) kuin Beyond Belief.  Tuttuun tyyliin sanoista voi saada paljon irti, jos kuuntelija niihin tahtoo perehtyä.

Levyn parhaat ovat Hey World, In The Likeness Of You. Sellainen yksityiskohta levystä, jotta taustoja, ainakin bookletin mukaan on lauleskellut Rob Rock (mm. Impellitteri) ja Tony Palacios (Guardian).

Kun en muuta keksi, niin mainitaan, että rumpali Louie Weaver on (tai ainakin aikoinaan oli) fanaattinen Mikki-fani. Katso vaikka kaverin paitaa.

Wake Up Call on jotenkin minun mielestäni samanlainen levy kuin Unseen Power. Biisit ovat aika lailla samantyyppisiä molemmilla levyillä ja kun levyt julkaistiin vielä perätysten, niin sekin varmasti jotenkin vaikutti asiaan. Mutta eihän se mikään huono asia ole. Hyvästä, sanoisinko AOR-levystä on jälleen kyse. Levystä jä pakostikin aika rauhallinen vaikutelma, sillä viimeiset kolme kappaletta ovat hitaat-osastoa. Aika harvoin fiilistellään kuitenkin noin reilusti levyn loppuun, mutta tässä tapauksessa siinä on kyllä onnistuttu hyvin. Praying Man on hyvä biisi. Ne kolme viimeistä ovat myös hyviä, mutta paras niistä, eli Just Reach Out on jätetty viisaasti levyn viimeiseksi. Taustakuoro toimii tosi hyvin tossa biisissä.

Annan Petralle täydet pisteet siitä, että kun he päättivät vielä tehdä yhden studioalbumin, tekivät he sen tyylillä palaten juurilleen.  Jekyll &  Hyde on hieno hard rock -levy, jossa biisien pituudet on jätetty aika lyhkäisiksi. Levyn kokonaispituus huitelee siellä puolen tunnin tietämillä. Kyllä tämä taitaa olla Petran rankinta tähän asti, vaikka melkein laittaisin samaan kastiin On Fire!:n kanssa. Tämä ei vain ole sillä lailla 80-luvun rankkaa kuten On Fire! on. Moni biisi muuten loppuu samalla tavalla pellin iskuun. Koin, että tämä täytyy kertoa..

Bob Hartman oli poissa kuvioista muutamia vuosia Petran levyttäessä sillä välin ylistys levyjä ja muuta rauhallisempaa metriaalia. Mutta sen verran Hartmania veri veti vielä studioon/estradille, että päätti tehdä come backin. Onneksi teki, sillä miehellä oli vielä selvästi annettavaa. 90-luvun Petraan verrattuna mukana ei ole kuin Hartman ja Schlitt.

Respectit Petralle, että uskalsivat vanhoilla päivillä tehdä kunnon rokkilevyn. Tänä päivänä kun on muodissa, että kuopatuilla bändeillä on tapana tehdä come backit, on niiden levyt sitten vähän muuta kuin soisi odottaa. Stryperin Reborn nyt vaikka esimerkiksi. Petra laittoi vielä yhden pykälän lisää ja sekös lämmittää sydäntäni. Kiitos Petra.