Joshuan Intense Defence levyn promo-cd vuodelta 1988. Oli myynnissä kristillisen metalliunionin sivuilla ja sieltä nappasin käsiini. Jos olet tarkkaavaisella tuulella kuten minä tänään, niin saatat huomata että Joshuan logon kotka on erilainen tällä promolla kuin tämän sivun alussa. No, logot vaihtuu ja bändien nimet muuttuu, mutta rock'n roll forever!

Melodista "hevirokkia" soittava amerikkainen (eikö ne kaikki ole Amerikasta..?) Joshua perustettiin vuonna 1980. Joshualla oli tapana hajota ja sitten koota itsensä kasaan uudella nimellä. Bändin nimi tulee kitaristi Joshua Perahian etunimen mukaan. Joshua Perahia on myös kaveri, joka on ollut  mukana alusta asti, oli bändin nimi sitten mikä tahansa.

Double Trouble on saksalaisen Long Island Recordsin julkaisu, joka sisältää levyt The Hand Is Quicker Than the Eye (1983) ja Surrender (1985). Tämä ei ole tupalevy, vaan kaikki 18 raitaa ovat samalla cd:llä. Levyä painettiin vain 2000 kappaletta ja jokainen on numeroitu. Omani on 964 / 2000. Paketissa tuli mukana vihkonen, joka näyttää ensisilmäyksellä Long Island Recordsin mainokselta, mutta kun sen avaa, löytyy sisältä historiikki Joshuasta ja aika iso kuva Joshua Perahiasta. Bookletista löytyy sanat.

The Hand Is Quicker Than the Eye on siis Joshua ensimmäinen albumi. Musiikki ei ole varsin niin raskasta kuin kaksi seuraavaa, mutta kuunneltavaa rokkia. Laulajan virkaa toimittaa mies nimeltä Stephen Fontaine. Biisit ovat aika lailla rakkaudella tehtyjä. Rakkaudesta ja naisista lauletaan. Kitarasankariksi Joshua Perahiaa ei tällä levyllä oikein voi vielä kutsua, vaikka tiluttelua onkin siellä täällä kuultavissa. Omaan korvaan parhaalta biisiltä kuulostaisi A Song For Lisa. Japsit tykkäsivät tosin aikoinaan November is Going Away -kappaleesta. Se kun meni Japanissa aina listaykköseksi asti. The Hand Is Quicker Than the Eye -levyn julkaisun jälkeen Joshua Perahia tuli uskoon ja tämän kuullessaan muut bändin jäsenet joko lopettivat tai vaihtoivat osoitetta. Oli aika siis hommata uudet kaverit Surrenderille.

Surrender on enemmän minun mieleeni. Vokaalit suorittaa tällä levyllä Jeff Fenholt sekä Robin Kyle. En osaa sanoa kumpi laulaa missäkin biisissä ja kuinka paljon, mutta ilmeisesti Fenholt laulaa suurimman osan levystä. Aika samanlainen ääni kavereilla on. Kerrottakoon, että Ken Tamplin (Shout) on myös mukana biisinteossa Surrenderilla.

Aluksi ajattelin, että Intense Defense on rankempi levy kuin Surrender, mutta enemmän kuunneltuani mielipide ehkä muuttui hieman. Surrenderin biisit ovat hieman raskaammalla kädellä soitettuja kuin ID:n biisit. Surrender on myös onnistunut mielestäni hitusen verran paremmin miksauspöydällä kuin ID. ID:llä soundit ovat hieman sellaiset tukkoisen laimeat, mutta ei niitä moittimaan voi alkaa.

Levy on hyvä, täytyy myöntää. Muistan kun alkujaan ostin ID:n Rob Rockin takia kun yhteen väliin piti ostaa lähes kaikki levyt, joilla Rob Rock on mukana. Siitä ostoksesta innostuneena ostin Double Troublen ja kyllä se kannatti. Aika vaikeaa on nyt sanoa kumpi on parempi levy: Surrender vaiko Intende Defense. Surrenderilla ei heikkoa biisiä löydy. Perahian kitaratyöskentelykin on nyt aika lähellä kitarasankarikliimaksia. Back To the Rockin toinen kertosäe ansaitsee maininnan. Heart full of Soul on alkujaan Yardbirds-nimisen bändin kappale, jota Joshua coveroi.

MPire on Joshua uudella nimellä ja hieman uudentyyppisemmällä soundilla. Eletään 90-luvun puoltaväliä ja kasarikuviot ovat hieman taaksejääneitä haalistuvia muistoja. Perahialla on kuitenkin oma tunnistettava tyyli soittaa, kuten niin monilla kitaristeilla on tapana, joten kyllä tämän Joshuaksi tunnistaa. Neljäs levy ja neljäs laulaja, tällä kertaa kaverin nimi on Michael O'Mara.

MPire on jonkin verran rokimpaa materiaalia kuin Surrender tai Intense Defence, nämä kun olivat kasarityylille uskollisesti hieman hevimpää soitantaa. Levy saattaa olla jollekin pettymys edellisten levyjen jälkeen, mutta minulla ei ollut sinällään mitään ylisuuria odotuksia MPirestä, jolloin mikään ei voinut pettääkään. Ei Chapter One:lla mielestäni huonoa kappaletta ole. Rauhallisempaa matskua on enemmän mukana kuin ennen, mutta se ei siis haittaa, koska biisit ovat hyviä ja se on aina se pääasia. Esim. One Night Is Not Enough on tosi hieno balladi, jossa kitarasoolokin on kerrassan mukavaa kuunneltavaa. Myös Tears of Joy on hieno rauhallinen kappale. Kun laitoin levyn ekan kerran soittimeeni ja tuli yhdeksännen biisin vuoro, jotain tapahtui syvällä sisimmässäni. Bad Man -biisihän on ID:n Living On the Edge, eri sanoilla ja muilla pienillä eroilla, mutta siis heti sen tunnisti samaksi biisiksi. Devil's River on ainakin minun mielestäni hieman blues-tyyppinen rock-biisi. Right on Target on levyn nopein kipale, jossa on tuplapedaalit käytössä. Eli toisaalta levy päättyy hieman ristiriitaisesti, kun ensin mennään 11:n biisin verran rokisti ja rauhallisesti ja sitten loppuun otetaan tuplat mukaan. Mutta hyvä levy tämä on, siitä ei pääse minnekään ja eihän tässä minnekään huvita mennäkään kun tuli tuo takatalvikin vielä näin huhtikuun puolessa välissä. Täältä tähän.

Nyt eletäänkin jo uutta vuosituhatta ja on uuden plätyn aika. Tällä kertaa bändin nimi on yksinkertaisesti Joshua Perahia ja levyn nimi on Something to Say. Älkää antako viereisen kuvan hämätä. Something to Say ei ole varsin niin rokkia tavaraa kuin miehet antavat kuvassa ymmärtää. On pitkää tukkaa, nahkaa ja lehmipojan buutsia, mutta biisilista muodostuu enemmän tai vähemmän rauhallisista kappaleista.

Kuvassa vasemmalla on rumpali Eric Stoskopf ja oikealla poseeraa basisti Joey Rochrich. Miehet soittivat myös MPiressä. Laulaja, Jerry Gabriel on keskellä takana. Uusi laulaja jälleen. Joshua Perahia istuu miehekkäästi etualalla. Gabriel ei ole itseasiassa ainoa laulaja levyllä, vaan mies nimeltä Alex Ligertwood hoitaa raidat 1, 3, 5 ja 12. Kun näistä raidat 1 ja 12 ovat sama kappale, joka löytyy myös Intense Defenceltä sekä raidat 9, 10 ja 11 esiintyvät jo MPiren levyllä, tulee vähän sellainen olo että Something to Say -levy olisi ollut parempi paketti seitsemän uuden biisin kera. Nyt kokonaisuutta on hieman vedetty liian pitkäksi.

Kuten sanoin, niin rauhallisempaan suuntaan "Joshuan" musiikki meni tällä levyllä. Kuitenkaan en voi olla pitämättä kappaleista. Jos kerran osaa tehdä hyviä biisejä, niin ei sitä taitoa niin vain menetetä. Joshua Perahia osaa tehdä tarttuvia melodioita, on ne sitten Joshuan, MPiren tai Joshua Perahian nimellä.

Levyltä ei sanoja löydy, mikä voisi aina olla toisin. Nimikkobiisi on levyn parhaimmasta päästä, mutta kyllä kaikkia mielellään kuuntelee. Sopivaa vaihtelua hevimmälle musiikille.

Omistettuani tämän levyn noin kaksi vuotta, huomasin että tämähän on uusintapainos. Hiukan kyllä harmitti. No, ei se nyt niin suuri juttu ole, vaikka olen kyllä jostain lukenut, että alkuperäinen kuulostaisi hiukan paremmalta. No, samat biisithän täällä on kuin alkuperäisellä RCA-versiolla, mutta originaali on aina originaali. Oikea julkaisuvuosi Intense Defencellä on 1988.
Vokaalit siis hoitaa Rob Rock ja sen vuoksi Intense Defence saattaa olla hieman parempi kokonaisuus kuin Surrender. Riippuu vähän päivästä milloin näitä kuuntelee.

Kun Joshua oli tehnyt RCA:n kanssa levytyssopimuksen, joutui se ensin odottamaan, että Scorpions lähtee pois alta studiosta. Odottelua kestikin sitten kaksi vuotta. Tällä välin Surrender-aikakauden soittajat ottivat ja lähtivät. Tästä johtuen noihin aikoihin mukaan kuvioihin tuli Rob Rock. Bändi teki ID:tä Saksassa vuoden päivät, johon kului $700.000 pätäkkää. Kun ID oli sitten valmis, bändi otti ja hajosi jälleen. Osa porukkaa meni Robin kanssa soittamaan Driveriin ja Perahia muutti Joshua-nimen hetkeksi Jaguariksi.

Lopputulos kuitenkin on, että levy on vahva paketti hyviä biisejä ja taitavaa soitantaa. Ken Tamplin auttoi bändiä jälleen ja oli mukana tekemässä paria biisiä. Myös Rock sanoitti muutamaa laulua. Intense Defense on yksi 80-luvun kristillisen hevin helmiä.